En kestä nykyään noita porukoita. Ne on vaan niin täysin erilaisia kuin
minä. Joku voi ajatella, että taas joku murrosikäinen pentu valittaa
vanhemmistaan jotka määräävät muka liian aikaisen kotiintuloajan. No
ainakaan se ei ole ongelma.
Meillä on vaan niin eri käsitykset ja ajatukset maailmasta ihmisistä ja elämästä noin yleensä.
Meillä ei käy juuri koskaan vieraita. Onhan se tietenkin siltä kantilta ihan mukava, että saa olla omissa oloissaan, mutta on vähän epäsosiaalista, varsinkin kun minun pitäisi sitten vanhempien kanssa illat istua kotona. Joskus nuorempana saatoin erehtyä kysymään, että tehtäisiinkö jotain. "Eipä taideta kehdata" oli yleisin vastaus. Näenhän minä kavereitani koulussa, mutta nekin ovat rinnakkaisluokkalaisia, joita näkee vain muutamilla välitunneilla. "Näät sinä niitä koulussa ihan tarpeeksi."
Viikolla sanoovat, että sinne tarvitse toisten riesaksi viikolla mennä, mene mielummin viikonloppuna. Sitten taas että sitä tarvitse siellä joka viikonloppu riehkasta. Se kavereista.
Vanhemmat ovat rasisteja, vaikkeivat myönnäkään suoraan. Myöskään homoseksuaalisuutta ne eivät ymmärrä. Minä taas olen positiivinen ja avarakatseinen ja annan ihmisten olla sitä mitä he haluavat, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Vähän yleistän tietyn maalaisia, mutta kas kummaa, on minulla muutama kyseisistä maista kaverinakin, eikä mitään ongelmaa.
Sitten päästään siihen mikä nyt sai minut aiheesta kirjoittamaan. Kaikki pitäisi olla niin tiptop-kunnossa että huhhuh. No, oma huoneeni on kuin pommin jäljiltä, mutta sanoisin sen johtuvan siitä, että vihaan huonetta, olo on kuin mielisairaalassa vallitsevan valkoisen värin takia. Mutta muualla tlaossa ei saisi olla mitään väärällä paikalla. Itse pidän enemmän että jälki asumisesta näkyy. Sen takia viihdynkin kavereiden luona enemmän, näiden vanhemmat kun ovat sattuneet rennommiksi tapauksiksi kuin omani ja ei ole vakavaa jos lasi sattuu tiskipöydällä esimerkiksi olemaan. Toinen samaan asiaan liittyen on se myös, että olen porukoihin verrattuna hieman "kulkuriluonne". Elän päiväkerrallaan, viihdyn melkeinpä missä tahansa jos siellä on jotain joka minut saa viihtymään, ja tavarani pakkaan vähän ennen lähtöä. Tietysti jos tiedän reissuun lähdöstä vaikka viikon ennen, niin kirjoitan paperille tiettyjä asioita mitkä helposti unohtuvat matkasta. Vanhemmat eivät voi sietää sitä. Joka reissu on kauhea huuto siitä, että minua pitää odotella ja ei tällaisen kanssa voi mihinkään lähteä. Koskaan ei ole tarvinut odotella, mutta muka on. Ja seliseli.
Olen tässä ollut viimeisen vuoden niin, että olen vain ollut välinpitämätön huutoa ja valituksia kohtaan, näin on tappeluilta vältytty. Mutta nyt ovat keksineet joka tunti, okei , ehkei ihan, mutta monesti päivässä kuitenkin valittaa tai sitten keskenään paasata siitä kuinka paska ja saamaton olen. Kyllähän se muutenkin alhaalla olevaa itsetuntoa niin hirveästi nostaa. Lauantainakin olin valvonut kolmeen ja enköhän kahden tunnin päästä herännyt siihen, kun ne keskenään puhuivat taas saamattomuudestani ja siitä että mikähän minustakin tulevaisuuden koittaessa tulee. Silloin kyllä meinasi päässä naksahtaa siihen malliin että olisin noussut huutamaan, mutta painoin pään vaan tyynyyn ja yritin jatkaa nukkumista. Puolitoistatuntia siinä meni odotellessa unta tulevaksi ja kahdeksalta sitten heräsin erittäin pahantuulisena ylös.
Mutta kyllä, voin sanoa suoraan että välillä melkein vihaan vanhempiani, mutta en. Olen sen verta välinpitämätön, etten vihaa mitään tai ketään kuin korkeintaan hetkittäisesti.
Meillä on vaan niin eri käsitykset ja ajatukset maailmasta ihmisistä ja elämästä noin yleensä.
Meillä ei käy juuri koskaan vieraita. Onhan se tietenkin siltä kantilta ihan mukava, että saa olla omissa oloissaan, mutta on vähän epäsosiaalista, varsinkin kun minun pitäisi sitten vanhempien kanssa illat istua kotona. Joskus nuorempana saatoin erehtyä kysymään, että tehtäisiinkö jotain. "Eipä taideta kehdata" oli yleisin vastaus. Näenhän minä kavereitani koulussa, mutta nekin ovat rinnakkaisluokkalaisia, joita näkee vain muutamilla välitunneilla. "Näät sinä niitä koulussa ihan tarpeeksi."
Viikolla sanoovat, että sinne tarvitse toisten riesaksi viikolla mennä, mene mielummin viikonloppuna. Sitten taas että sitä tarvitse siellä joka viikonloppu riehkasta. Se kavereista.
Vanhemmat ovat rasisteja, vaikkeivat myönnäkään suoraan. Myöskään homoseksuaalisuutta ne eivät ymmärrä. Minä taas olen positiivinen ja avarakatseinen ja annan ihmisten olla sitä mitä he haluavat, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Vähän yleistän tietyn maalaisia, mutta kas kummaa, on minulla muutama kyseisistä maista kaverinakin, eikä mitään ongelmaa.
Sitten päästään siihen mikä nyt sai minut aiheesta kirjoittamaan. Kaikki pitäisi olla niin tiptop-kunnossa että huhhuh. No, oma huoneeni on kuin pommin jäljiltä, mutta sanoisin sen johtuvan siitä, että vihaan huonetta, olo on kuin mielisairaalassa vallitsevan valkoisen värin takia. Mutta muualla tlaossa ei saisi olla mitään väärällä paikalla. Itse pidän enemmän että jälki asumisesta näkyy. Sen takia viihdynkin kavereiden luona enemmän, näiden vanhemmat kun ovat sattuneet rennommiksi tapauksiksi kuin omani ja ei ole vakavaa jos lasi sattuu tiskipöydällä esimerkiksi olemaan. Toinen samaan asiaan liittyen on se myös, että olen porukoihin verrattuna hieman "kulkuriluonne". Elän päiväkerrallaan, viihdyn melkeinpä missä tahansa jos siellä on jotain joka minut saa viihtymään, ja tavarani pakkaan vähän ennen lähtöä. Tietysti jos tiedän reissuun lähdöstä vaikka viikon ennen, niin kirjoitan paperille tiettyjä asioita mitkä helposti unohtuvat matkasta. Vanhemmat eivät voi sietää sitä. Joka reissu on kauhea huuto siitä, että minua pitää odotella ja ei tällaisen kanssa voi mihinkään lähteä. Koskaan ei ole tarvinut odotella, mutta muka on. Ja seliseli.
Olen tässä ollut viimeisen vuoden niin, että olen vain ollut välinpitämätön huutoa ja valituksia kohtaan, näin on tappeluilta vältytty. Mutta nyt ovat keksineet joka tunti, okei , ehkei ihan, mutta monesti päivässä kuitenkin valittaa tai sitten keskenään paasata siitä kuinka paska ja saamaton olen. Kyllähän se muutenkin alhaalla olevaa itsetuntoa niin hirveästi nostaa. Lauantainakin olin valvonut kolmeen ja enköhän kahden tunnin päästä herännyt siihen, kun ne keskenään puhuivat taas saamattomuudestani ja siitä että mikähän minustakin tulevaisuuden koittaessa tulee. Silloin kyllä meinasi päässä naksahtaa siihen malliin että olisin noussut huutamaan, mutta painoin pään vaan tyynyyn ja yritin jatkaa nukkumista. Puolitoistatuntia siinä meni odotellessa unta tulevaksi ja kahdeksalta sitten heräsin erittäin pahantuulisena ylös.
Mutta kyllä, voin sanoa suoraan että välillä melkein vihaan vanhempiani, mutta en. Olen sen verta välinpitämätön, etten vihaa mitään tai ketään kuin korkeintaan hetkittäisesti.
Kommentit